Avoimuus ja tutkimusetiikka: Tiede kyllä toimii, jos sen annetaan toimia

Avoin tiede -työryhmän jäsenet Heidi Laine ja Konsta Happonen kommentoivat torstaina 11.2. Helsingin Sanomien mielipidesivulla saman lehden edellisessä sunnuntainumerossa esiin tuotua merkittävää VTT:tä koskevaa vilppiepäilyä. Laineen ja Happosen keskeinen viesti oli, että avoimuus ehkäisee vilppiä muodollista sääntelyä ja sanktioita paremmin.

Avoin tiede -työryhmä jatkaa keskustelua avoimuuden ja luotettavuuden välisestä suhteesta tieteen teossa keskiviikkona 17.2. klo 17.30 Töölön toimistolla. Tavoitteena on vastata opetus- ja kulttuuriministerin asettamaan haasteeseen ja pohtia toimia, joilla tieteen tutkimuseettistä tilaa tuetaan ja vahvistetaan avoimuuden keinoin.

Keskiviikon keskustelujen tueksi ja taustaksi julkaisemme avoimuutta omassa tutkimustyössään toteuttavien Markus Miettisen ja Samuli Ollilan kannanoton liittyen tieteen tutkimuseettiseen tilaan ja käytännön toimiin sen edistämiseksi:

 

TIEDE KYLLÄ TOIMII, JOS SEN ANNETAAN TOIMIA

Trofim Lysenko oli kelvoton tiedemies, joka vuosikymmenet tukahdutti biologian tutkimusta Neuvostoliitossa. Hänen pseudotieteellisiä ajatuksiaan vastustaneet oikeat tiedemiehet lähetettiin Siperiaan. Lysenko menestyi, sillä hän lupasi valtaapitäville sitä mitä nämä halusivat: valtavia viljasatoja ja oikeanlaisia tarinoita.

Muistaen Lysenkon, ei ole mitään uutta siinä tapahtumakulussa, joka taannoin kuvattiin Helsingin Sanomissa koskien tulosten liioittelusta syytettyä entistä VTT:n professoria. Myös häntä syytetään liikojen lupailemisesta rahoittajille sekä uralla etenemisestä riippumatta lupausten toteutumisesta. Mielestämme on kuitenkin turhaa etsiä syntipukkejä yksin rahoitushakemuksissa ruusuisia maalailevista tutkijoista. Kuten Lysenko aikanaan, hekin vain pyrkivät hyödyntämäään vallitsevaa järjestelmää.

Kyseessä on kuitenkin ennen kaikkea systeeminen ongelma.

Tutkimusrahoitus on niukkaa, kilpailu siitä raivokasta. Ja vaikka mantra on, että kilpailu rahoituksesta parantaa tutkimuksen laatua, niin käytössä olevat tieteen palkinta- ja hallintamekanismit kannustavat pahimmillaan markkinameininkiin ja nopeiden voittojen lupailuun rehellisyyden kustannuksella.

Ministeri Grahn-Laasonen kommentoi tätä viimeisintä kohua vaatimalla, että “tiedeyhteisön on luotava sellaiset mekanismit, joissa vilppiepäilyt havaitaan tehokkaasti, tutkitaan puolueettomasti ja epäkohtiin puututaan napakasti.” Tiedeyhteisöllä kuitenkin on jo tällainen työkalu: tiukkojen standardien mukainen tieteellinen julkaisutoiminta, joka korjaa tuloksia oikeaan suuntaan sallimalla avoimen kritiikin.

Valitettavasti nykyinen tieteen rahoitusjärjestelmä on kuitenkin tämän työkalun ulottumattomissa, sillä rahoitushakemukset, niihin liittyvät päätökset tai niiden perustelut eivät ole julkisia. Tutkijoilla ei usein myöskään ole mahdollisuutta vastata huonolaatuisiin arviointiraportteihin tai esittää kritiikkiä muita hakemuksia kohtaan. Eli toisin kuin Grahn-Laasonen väittää, kilpailtu rahoitus yksinään ei tuo tutkimushankkeita ”avoimemmin yhteisön ruodittaviksi”, sillä tieteelle ominainen julkisen argumentoinnin perinne puuttuu rahoitushakemusten käsittelystä.

Menestys rahoituskilpailussa on kuitenkin välttämätöntä merkittävän tutkimuksen ammattimaiseen suorittamiseen, joten se käytännössä määrää kuka ammattimaista tutkimusta tekee ja mistä aiheesta. Tieteen suunnan ja yksittäisten tutkijoiden urakehityksen kannalta kaikkein vaikuttavin prosessi on siis — paradoksaalista kyllä — se kaikkein suljetuin, korruptoitunein ja irrationaalisin osa tiedeyhteisön harjoittamaa toimintaa.

Me emme ole ensimmäisinä esittämässä vastaavaa kritiikkiä. Vähintään vuosikymmenen ajan tutkijat ovat säännöllisesti kritisoineet kvantitatiivisia tulosmittareita, ankaraa kilpailua sekä käytössäolevia rahoitusperusteita kaikentasoisilla foorumeilla kahvihuonekeskusteluista mielipidepalstoille ja kansainvälisten huipputiedejulkaisujen pääkirjoituksiin. Yksinkertaisia käytännön ehdotuksia on kuitenkin esitetty vähemmän. Julkisessa keskustelussa on ehdotettu tieteen asiamiehen viran perustamista. Mielestämme oikea tie olisi kuitenkin hyödyntää tieteen itsekorjaavuutta.

Me esitämme tutkimusvilppien sekä turhien epäilyjen ehkäisemiseksi sekä tutkimusprosessin tehostamiseksi kahta yksinkertaista tutkimuspolittiista toimenpidettä:

(1) Hyväksytyt tutkimussuunnitelmat on välittömästi julkaistava ja alistettava julkiselle tieteelliselle keskustelulle samalla periaatteella kuin tutkimustuloksetkin.

(2) Kaikki tutkimukseen oleellisesti liittyvä (data, menetelmät, tulokset, suunnitelmat) tulee välittömästi saattaa kaikkien käytettäväksi jo tutkimusprosessin aikana (Open Collaboration method).

Näitä periaatteita tulisi rahoittajien toimesta vaatia sovellettavaksi kaikessa tutkimuksessa, ellei ole perusteltua syytä (kuten henkilötietosuoja) toimia toisin.

On huomattava, että radikaali tiedon avaaminen paitsi vähentää merkittävästi mahdollisuutta tulosten vilpilliseen manipulaatioon, niin myös mahdollistaa tehokkaamman prosessin. Tämän ovat useat käytännön esimerkit (Linux, Polymath, NMRlipids) osoittaneet. Esittämiemme periaatteiden laajentamista yleiseksi käytännöksi tulisi siis vähintäänkin vakavasti pohtia.

Tieteelliseen tietoon voi luottaa, kun se julkaistaan avoimesti ja altistetaan kritiikille. Tiede on itseohjautuvaa nimenomaan vertaisjulkisuuden takia, ja siksi avoimuuden takaaminen läpi koko tieteellisen prosessin on kaikkein paras — ja halvin — tapa taata tutkimuksen luotettavuus.

 

Markus Miettinen Tekniikan tohtori, tutkija Freie Universität Berlin

Samuli Ollila Tekniikan tohtori, tutkija Aalto-yliopisto

Kirjoittajat ovat tekniikan tohtoreita ja tutkijoita. 2013 he perustivat NMRlipids projektin (nrmlipids.blogspot.fi), jossa kehitetään Open Collaboration menetelmää käyttämällä sitä laskennallisen biofysikaalisen kemian tutkimuksessa.